Palauteteemaan liittyen minulle on ollut vuosien varrella suuri löytö ja opettelunaihe se, että ennen kuin osaan antaa hedelmällistä palautetta toisille, on sitä osattava ottaa vastaan.
Vastaanottaminen on herkkä taitolaji, niin on myös antaminen. Palautteen antaja on oikeastaan jonkin merkittävän kantaja. Sinä kannat jotain tietoa, löytöä, havaintoa, joka vastaaottajalleen voi olla kullanarvoista, jopa loppuelämän suuntaa muuttava. Palautteen antamisessa on kyse siitä, kuinka taidokkaasti tarjoilet toiselle sen mitä kannat. Tässä mielessä klisee ”Palaute on lahja”, on vahvasti totta. Laadukas palaute on harvassa.
Uskon, että me kaikki kannamme mukanamme paljon tärkeää palautetta työkavereista, esimiehistä, ystävistä, läheisistä. Ja erityisesti kun työkontekstista puhutaan, jätämme usein kantamamme antamatta. Miksi?
Siksi, että se on kiusallista.
Siksi, ettei haluta pahoittaa mieltä.
Siksi, ettei se kuulu mulle.
Siksi, että ”kyllä se sen itsekin tietää”.
Olen itse saanut muutaman kerran niin timantin kovaa palautetta, että se on muuttanut koko loppuelämäni suuntaa.
Eräs tällainen hetki liittyi valmennusopintojen aikaiseen tilanteeseen. Tiiminä meillä oli mennyt muutama asia hutisuuntaan, ja itse olin tössinyt ajattelemalla ja tekemällä päätöksiä minusta käsin. Luontaiselle käyttäytymistyylilleni uskollisesti. En ollut ajatellut muita, mutta olin ajatellut miltä minusta tuntuu, mikä minusta on parasta jne. Erilaisuuden asiantuntijana olin ohittanut erilaisuuden aspektin täysin!! Ehkä mitä muikein lähtökohta oppimiselle. Ja palautteen vastaanottamiselle. Sitä nimittäin tuli. Saamani palaute alkoi näin:
”Jos sun tarkoitus oli tuhota ja hajottaa, niin onneksi olkoon, onnistuit.”
Ja siitä se sitten lähti.
Toivoisinko, että saamani palaute olisi jätetty antamatta, ettei minulle vain olisi tullut paha mieli? (Koska tuli.) Toivoisinko, että palaute olisi jätetty antamatta, koska se olisi voinut olla kiusallista? (Se oli, molemmille osapuolille.) Tai toivoisinko, että palaute olisi jäänyt kuulematta siinä toivossa, että ”kyllä se sen tietää itsekin..”? (Ei tiennyt, ei ollut hajuakaan, olin silloin niin keskellä sokeaa pistettä kuin siinä nyt vain ikinä voi olla).
Tuo tilanne oli yksi tärkeistä itsetuntemukseen liittyvistä oppimiskokemuksista.
Opin, että olen paljon vahvempi kuin tiesinkään. En vieläkään tiedä miten EN purskahtanut itkuun, kun viisi-kuusi aikuista miestä pisti minut verbaalisen lihamyllyn läpi.
Opin, että minua sattuu eniten se, jos vilpittömyyttäni epäillään/kyseenalaistetaan. Opin siis jotain olennaista arvoistani.
Opin mitä voi tapahtua, jos ihmisten luontaisia tempoeroja ei huomioida.
Opin, että osaan ottaa vastaan palautteen kuin mies. Tai kuin nainen. Tämän palautteen sain tiimiltäni lopuksi ”Ammattimaisin palautteen vastaanottaja mitä on nähty, otti palautteen vastaan kuin mies. Tai nainen.”
Vaikka saamani palaute ei tainnut täyttää oppikirjakriteereitä sen antamisen näkökulmasta, minulle se oli erittäin kasvattava ja varustava kokemus.
Palautteen antamisen ja vastaanottamisen hetkeen liittyy mielenkiintoinen herkkyysparadoksi. Se on se, että suurin osa meistä haluaa saada palautetta, koska haluamme kasvaa, kehittyä, edetä ja edistyä. Mutta samalla meissä kaikissa on sisäänkirjoitettu tarve saada olla hyväksytty juuri sellaisena kuin on.
On siis valtaisa merkitys sillä, miten annat sen mitä kannat. Miten yhdistät ihmisen halun oppia ja tarpeen olla hyväksytty sellaisena kuin on?
Palauteteemaa työkseen tutkinut Sheila Heen Oxford Law Schoolista on esittänyt, että rakentavassa palautteessa tulisi olla kolme ainesosaa: arvostava, arvioiva ja valmentava.
Arvioiva palaute on suorituksen arviointia. Se on meille kaikille tuttua. Se kertoo miten tavoitteet on saavutettu, miten olet onnistunut – tai ollut onnistumatta. Turhan usein palautekeskustelujen sisältö on pelkästään tätä. Arvioiva palaute on olennaista, tietty, mutta sisältää myös ison riskin; se on emotionaalisesti kovaäänistä. Näin ollen se usein peittää alleen kaksi muuta palauteulottuvuutta eli arvostavan ja valmentavan.
Mietipä sitä hetkeä kun sait koulussa kokeen takaisin. Tai sitä jos sinulle on tehty esim johtajuusarvio, joka arvottaa, antaa sinulle numeron. Kun muksuna sait kokeen käteesi, mitä katsoit ensimmäisenä? Numeroa. Jos numero oli huono, oliko sen jälkeen mitään merkitystä sillä, mitä oli kirjoitettu marginaaliin? Numero oli arvioivaa palautetta, se kertoi tilanteesi/asemasi. Margniaalissa luki esim. ”Poikkeuksellisen hienoa pohdintaa mannerlaattojen liikkumisesta, olit kuitenkin unohtanut xxxx, ja sen vuoksi pistemäärä laski….” Marginaalissa ollut kommentti oli itse asiassa valmentavaa palautetta, mutta numeron synnyttämä emotionaalinen mekkala peitti sen alleen.
Arvostava palaute on kaikkea sitä, millä voit kertoa toiselle, että
näen sinut, sinä olet tärkeä. Sinulla on väliä. Sinä olet olennainen osa tätä tiimiä, tätä yhteisöä. Arvostuksen tunne pitää yllä intoa.
Hyvin usein ”Saisinpa useammin palautetta” = ”Huomaisipa joku, että olen töissä täällä.” Tästä on itse asiassa kyse myös siinä, kun lapsi hokee ja jankuttaa "Äiti, äiti, äiti, kato mua, kato mua, kato mua!!!" - ja näyttää sitten temppunsa. Hän pyytää vahvistusta sille, että huomaa minut, enkö olekin taitava ja ihana ja tärkeä.
Valmentava palaute puolestaan vie sinua eteenpäin, auttaa kasvamaan. Kysymykset, neuvot, ehdotukset, ojennukset jne. Taidolla annettu palaute on mitä mainioin ja tehokkain oppimisen moottori. Se auttaa kasvamaan ja kehittymään ammattilaisena.
Oletko muuten koskaan kieltäytynyt valmentavasta palautteesta? Meillä on nimittäin luontainen taipumus selitellä itsemme siitä pois. Voiko se johtua siitä, että siten asialle ei tarvitse tehdä mitään?
Joitakin vuosia sitten annoin palautetta silloiselle kolleegalleni. Asia oli painavaa, tärkeää ja ennen kaikkea ajattelin, että kun tunnen ihmisen, TIEDÄN, että hän haluaisi kuulla sen. Käytiin siis hyvä ja syvä keskustelu. Joitakin viikkoja myöhemmin toinen kolleega kysyi, olinko ajatellut, että olin saattanut kenties olla liian kova ja suora. Olinko ajatellut, että palautteeni olisi voinut myös lannistaa tuota ihmistä? Vastasin, etten varmasti ollut ollut liian kova tai suora, ja että kyseessä on aikuinen ihminen, joka arvostaa suoruutta enemmän kuin hunajaa ja intiaanisokeria yhdistettynä mielistelyhöttöön.
Hiljattain tämä keskustelu tuli mieleeni, kun kirjoitin palautteen vastaanottamisesta. Esitin itselleni kysymyksen tuohon tilanteeseen liittyen, sen saman, jota kysyn usein valmennuksissa toisilta.
Jos palautteesta 95% tuntuu väärältä tai virheelliseltä, onko mahdollista, että se jäljelle jäävä 5% sisältääkin kannaltani jotain oleellista?
Kävi niin, että oli. Sain arvokasta palautetta omasta taidostani antaa sitä.
Olin antanut palautteeni tilanteessa ja kulttuurissa, jossa se ei ollut tapana. Palautteen antaminen, semminkin jos se sisälsi kiusallisia tai epämukavia asioita, ei ollut tuon yrityksen arkea. Busted. Olin siis torjunut kannaltani oleellisen valmentavan palautteen klassisella
”sä olet väärässä, sä et tiedä tästä mitään, älä sä puutu tähän nytten, minä tunnen tuon kaverin paremmin” – päänsisäisellä liipalaapalla.
Oppiminen on siitä mahtavaa, että kun kompuroi kunnolla, nousee polvilleen ja vähän katselee kiviröykkiöitä, kantoja ja kepakoita joihin juuri volttinsa heitti, niin seuraavalla kerralla mitä todennäköisimmin ei syöksy maisemiin samassa kohtaa. Olin luullut olevani hyvä palautteen vastaanottamisessa ja antamisessa, mutta eih!, oppimisen portaat seisoivat viisaina edessäni. Jouduin toteamaan olevani kakkosportaalla.
Kannatko sinä mukanasi jotain toisen kannalta olennaisen tärkeää? Miten voisit kertoa siitä hänelle, rakentavan palautteen osa-alueet huomioiden?
Kun tätä pohdit, niin muista, että
Hyvät kysymykset oivalluttavat, suurenmoiset kysymykset saattavat muuttaa koko loppuelämän.
Onnistuneita kohtaamisia,
Päivi
Yorumlar